Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kriisissä. Kustannukset karkaavat, väestö ikääntyy, nuorten mielenterveyspalvelut eivät riitä alkuunkaan, perusterveydenhoito sakkaa ja päivystyksiin kertyy jonoja. Tilanne on kriisiytynyt vuosien saatossa. Hyvinvointialueiden pitäisi olla se rakenteellinen työkalu, jolla soten rahoituksen ongelmaa pyritään ratkaisemaan. Kuulostaa järkevältä, että 309 järjestäjävastuussa olevan kunnan sijaan on vain 21 järjestämisvastuussa oleva hyvinvointialuetta. Erilaisia johtajia ja päälliköitä tarvitaan aiempaa vähemmän. Mikä näyttää silti menevän pieleen?
Hyvinvointialueet ottivat vastuun sotesta tämän vuoden alusta. Niiden rahoitus perustuu aiempaan kuntien ja sairaanhoitopiirien budjettiin ja tulee lähes kokonaan valtiolta. Ennalta ehkäisevä työ jäi yhä paljolti kuntiin. Tässä on kaksi suurta ongelmaa. Kun rahoitus tulee valtiolta ja perustuu todellisen tarpeen arvioon, ei hyvinvointialue suoraan hyödy toimintansa tehostamisesta. Myöskään kunnat eivät hyödy aiempaa paremmin tehtävästä ennalta ehkäisevästä työstä. Raha on tehokas ohjauskeino, ja nyt sitä ei haluttu käyttää.
Tämän vuoksi hyvinvointialueet tarvitsisivat vähintään osittaisen verotusoikeuden. Miksi verotusoikeutta ei sitten haluttu käyttää? No siksi, että se olisi lähes varmasti johtanut alueellisiin eroihin, jotka tosin olivat olemassa jo aiemmassa kuntamallissa. Uudistuksen eräs tavoite oli nimenomaan alueellisten erojen kaventaminen. Pienet hyvinvointialueet ovat liian heikkoja onnistuakseen merkittävästi tehostamaan toimintaansa. Tällöin niiden veroaste olisi vääjäämättä suurempia korkeampi, kuten oli myös kuntamallissa. Hyvinvointialueita on liikaa.
Hyvinvointialueisiin liittyy myös vähemmälle huomiolle jäänyt merkittävä seikka. Uudistus on mainio tilaisuus muuttaa rakenteita. Tämä vaatisi johtoon uudistusmielisiä ja suuria kokonaisuuksia ymmärtäviä johtajia, niin viranhaltijoihin kuin poliitikkoihinkin. Poliitikot valitsette te, äänestäjät, mutta viranhaltijat valitsevat poliitikot. Nyt näyttää käyneen vähän, kuten jo valmistelun aikana pelkäsin, että laaja-alaiset uudistajat eivät kovin hyvin menestyneet rekrytoinneissa ja sairaanhoitopiirien vanhat johtajat menestyivät hauissa ja lopputuloksena on mitä todennäköisemmin se, että aitoa rohkeutta tai halua uudistaa ei olekaan. Erikoissairaanhoidon dominointi jatkuu eikä se isoin kompastuskivi eli perusterveydenhoito tulekaan erityisesti paranemaan. Sosiaalityö näyttää myös jäävän sivuraiteelle. Tämä on erittäin harmillista, sillä aiemman siiloutuneen mallin eräs ongelma oli nimenomaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön puute.
Edellinen oli ongelmakohtien kuvausta, mutta mikä ratkaisuksi? Ensinnäkin hyvinvointialueille tarvitaan vähintään osittainen verotusoikeus. Tällöin toiminnan tehostaminen joko alentaa alueen asukkaiden verotaakkaa tai parantaa palvelutasoa. Hyvinvointialueita on myös liian monta. Pienempien hyvinvointialueiden kannattaa jo hyvissä ajoin alkaa pohtimaan yhdistymisiä, ettei valtion ole pakotettava niitä siihen. Tämä on iso kysymys myös valtion menojen näkökulmasta. Kolmanneksi meidän on kyettävä siirtämään palvelujen painopistettä perusterveydenhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja sosiaalityöhön. Olen valitettavasti sitä mieltä, että erikoissairaanhoidon dominoidessa tämän on hyvin vaikea tavoite saavuttaa, kun tilanne on vuosikymmeniä kehittynyt tiettyyn suuntaan, tarvitaan rohkeita ja taitavia johtajia kääntämään suunta. Ja koska ennaltaehkäisy vaikuttaa hitaasti, alkuun tarvitaan myös lisää rahaa ennaltaehkäisyyn. Vaikea rasti, kun tiedetään valtion velkaongelmat. En silti näe muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin panostaa enemmän perusterveydenhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja sosiaalityöhön. Erityisesti nuorten mielenterveyspalvelut tarvitsee laittaa viimein kuntoon. Tämä on hyvin tärkeä kysymys, jos sosiaali- ja terveydenhuollon menojen halutaan pysyvän hallinnassa. Silmät kiinni tehtävät leikkaukset todennäköisesti vain lopulta lisäisivät paitsi pahoinvointia myös kustannuksia.
Todetaan tähän, että politiikka keskittyy hirveän paljon rahaan, elintasoon. Haluaisin, että puhuisimme enemmän hyvinvoinnista, nämä kun eivät riittävän elintason jälkeen enää selvästi korreloi. Keskustelu elintasosta keskittyy kuitenkin keskiluokan ja ylempien tuloluokkien elintasoon ja siten veroprosenttiin. Tässä keskustelussa eivät juuri näy ne perheet ja yksinäiset, joita köyhyys koskettaa päivittäin. Heille veroprosentti ei ole merkittävä. He jäävät syrjään keskustelussa elintason korottamisesta.
Erityisesti lapsiperheköyhyys on häpeällinen ilmiö. Vuonna 2021 noin 12% lapsista asui pienituloiseksi lasketussa perheessä. Näistä monet ovat yksinhuoltajien perheitä, joissa huoltaja käy töissä, mutta palkka ei riitä kohtuulliseen elintasoon. Tällöin taloudelliset edellytykset voida hyvin eivät ole vakaat ja riittävät. Heitä koskevat myös monenlaiset loukut. Jos tulot kasvavat, laskevat tuet, jos vanhempi päättää opiskella lisää parantaakseen perheen asemaa, perhe velkaantuu, eikä velkoja huomioida tuissa ja niin edelleen. Kehä on valmis. Lisätään vielä, ettei se henkilökohtainen talous kaksisella pohjalla ole, vaikka juuri tuon maagisen pienituloisuuden rajan paremmalla puolella olisikin. Perusturvallisuus on heikoissa kantimissa, eikä niin muodikkaasta sijoittamisesta voi edes haaveilla.
Eräs vastenmielinen piirre köyhyyskeskustelussa on leimaaminen. Monen mielestä on köyhän oma syy tai laiskuutta, että on köyhä. Tämä heijastaa ajattelua ajalta, jolloin riitti, kun hieman liioitellen marssi tehtaan portista kysymään työtä ja siellä sai sitten olla eläkkeelle asti tai jos opiskeli ammatin, oli aina töitä. Varallisuus kertyi ja eläke karttui, jälkikasvukin sai perittävää. Nykyään työt ovat koulutetuillakin usein pätkätöitä, osa-aikaisia töitä tai töitä ei ole ollenkaan. Kun tämän yhdistää tukibyrokratian kuoppiin, on tilanne vaikea heille, joilla tai joiden perheillä ei ole varallisuutta. Tarjoan usein ratkaisuksi tukibyrokratialle perustuloa, mutta se ei yksi riitä ratkaisuksi köyhyyteen. Perustulo toisi turvaa elämän muutoksissa, mutta köyhyyden poistamiseksi tarvitaan myös muuta sosiaaliturvaa. Sellaista sosiaaliturvaa, joka kannustaa parantamaan perheensä taloudellista asemaa ja elintasoaan ja hyvinvointiaan. Lapsiperheköyhyyteen on löydettävä ratkaisut jo heti tulevan vaalikauden alussa. Köyhyys on ratkaistavissa erityisesti rahalla. Pelkät palvelut eivät ratkaisuksi riitä. Myös kannustinloukkuja on aidosti poistettava, ja siksi esimerkiksi toimeentulotuen ja satunnaisen työn yhdistämistä pitää saada kannattavammaksi korottamalla suojaosaa. Tämän olemme lapsillemme velkaa.
Koulutuksesta on leikattu jo vuosia, eikä käytännössä mikään puolue saa synninpäästöä. Typerintä olivat kuitenkin Suomen kuntoon laittamisen nimissä tehdyt Sipilän hallituksen leikkaukset koulutukseen ja tutkimukseen. Niillä ei laitettu mitään kuntoon, vaan suorastaan tuhottiin tulevaisuuttamme. Kun kerran raha näyttää olevan ainoa asia, mitä jotkut ymmärtävät, koulutus pitää alkaa ajattelemaan investointina aina varhaiskasvatuksesta tutkimukseen. Tämän olemme lapsillemme velkaa.
Koulutus ja tutkimus tarvitsevat siis panostuksia. Varhaiskasvatuksessa ja kouluissa tarvitaan tarpeeksi aikuisia huolehtimaan lasten ja nuorten tarpeista ja oppimisesta, ammattikoulut tarvitsevat lisää lähiopetusta, korkeakoulut tarvitsevat lisää rahoitusta perustutkimukseen ja niin edelleen. Myös kouluterveydenhuolto ja opiskelijaterveydenhuolto tarvitsevat riittävät resurssit, muutoin terveysongelmat heikentävät opiskelijoiden kykyä opiskella ja tehdä opintojen jälkeen töitä. Nämä muutamat esimerkit haastavat ajattelemaan, miten iso haaste meillä on. Meidän on vastattava siihen, sillä senkin olemme lapsillemme velkaa.
Tässä yhteydessä en malta olla kirjoittamatta vähäsen viime aikoina keskustelua herättäneestä inkluusiosta. Siitä on joissain piireissä tullut yksinkertaistava iskusana, jonka avulla pyritään heikentämään luottamusta koulutusjärjestelmään ja etsimään syyllistä koulujen huonoon tilanteeseen. Sillä käännetään huomio pois kyvyttömyydestä rahoittaa kouluja kunnolla.
Lainaan kuvan muodossa suoraan OAJ:n tekstiä:
Inkluusiota on valitettavasti käytetty myös säästökeinona, kun sen varjolla on esimerkiksi lakkautettu erityisluokkia. Opetusta suunniteltaessa, järjestettäessä ja siitä päätettäessä on ensisijaisesti huomioitava oppilaan etu, ei kunnan budjettiin viivan alle jäävä summa. Kyse inklusiivisen koulun onnistumisessa on siis taas kerran rahasta.
Loppuun vielä pari ehdotusta ennaltaehkäisyn painopisteiksi. Arkiliikkuminen olisi väestötasolla hyvin merkittävä keino paitsi parantaa ihmisten terveyttä myös saada aikaan säästöjä. Liikkumattomuuden kustannusten on laskettu olevan useita miljardeja vuodessa. Arkiliikunnasta ja ylipäätään liikunnasta lisää täältä.
Nuorten mielenterveys tarvitsee erityishuomiota. Kaikki lähtee varhaiskasvatuksesta ja koulusta, joihin tarvitaan enemmän aikuisia, että jokainen saisi tarvitsemansa tuen ajoissa. Kokoomuskin on Sari Sarkomaan suulla Politiikkaradiossa myöntänyt, että koulutusleikkauksissa mentiin liian pitkälle. Tämä näkyy paitsi oppimistuloksissa myös erilaisina muina vaikeuksina kuten esimerkiksi juuri mielenterveysongelmina ja parhaillaan puhuttavana nuorisojengien syntymisenä.
Nuorisojengeistä haluan sanoa, että vaikka ilmiö on toistaiseksi mittakaavaltaan hyvin pieni, on siihen herättävä ajoissa. Nuorilla pitää olla järkevää tekemistä, yhteisö, johon kiinnittyä ja heidän elinympäristönsä on oltava viihtyisä. Tarvitaan ei-kaupallisia tiloja, joissa nuoret voivat viettää turvallisesti aikaansa ja tarvitaan enemmän nuorisotyötä. Tarvitaan myös tasokkaampaa kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta, jolla tehdään paitsi viihtyisiä ja turvallisia asuinalueita ja keskustoja mutta myös estetään huono-osaisten asuinalueiden synty. Lapsiperheiden köyhyys on pakko poistaa, sillä olipa köyhyyden syy mikä hyvänsä, se ei ole koskaan lapsen syy.
Myös aikuisten mielenterveyspalvelut ovat kriisiytyneet. Aikoja joutuu odottamaan pahimmillaan parikin vuotta, psykologeista ja hoitajista on pulaa jopa isommissa kaupungeissa, terapeutteja ei ole tarpeeksi ja niin edelleen. Seurauksena on, että ongelmat pahenevat, perusterveydenhoito kuormittuu heille kuulumattomista asiakkaista ja lopulta sekä pahoinvointi että kustannukset nousevat.
Rahan lisäksi tarvitaan siis koulutuspaikkojen lisäämistä, alan houkuttelevuuden parantamista ja parempaa johtamista. Nyt työ on pakkotahtista, kuormittavaa ja huonosti johdettua. Terapeuttien koulutus on nykyään niin kallis, että moni ei lähde sille tielle. Työ terapeuttina on myös usein kovin yksinäistä. Ongelma on siis paitsi taloudellinen myös rakenteellinen.
Ikääntyneiden hoivan kohdalla kiinnittäisin erityisesti huomiota omaishoitoon. Nykyisellään omaishoitajat, usein itsekin jo iäkkäitä, ovat kovan työtaakan alla ilman kunnon korvausta ja kunnon vapaita. Heidän elämäänsä pitäisi helpottaa. Tämäkin ratkeaa lähinnä rahalla.
Olen listannut paljon asioita, joitka vaatisivat parannusta eli käytännössä lisää rahaa, pelkkä tehostaminen tai hallinnon karsiminen eivät vie kovin pitkälle. Kaikki tiedämme, että raha on tiukassa, mutta nämä panostukset kannattaisi tehdä pitkäjänteisesti, muutoin säästöt jäävät tulevaisuudessa haaveeksi. Palvelut pitää siksi ajatella myös investointina tulevaan, jolloin tarkastelujakson tulee ulottua yli vaalikausien.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.