Suomessa on vuosikymmeniä harjoitettu melko säänneltyä asuntopolitiikkaa. Tämän sinänsä hyvää tarkoittavan asuntopolitiikan seurauksena kaupunkien keskustojen pienten asuntojen hinnat ovat karanneet ja perheasunnot sijaitsevat tyypillisesti paikoissa, joissa tarvitaan auto tai jopa kaksi. Kaupungeissa yleisesti noudatettu 75 m2 keskikokovaatimus on johtanut siihen, että pienistä keskusta-asunnoista on huutava pula, mutta isohkot keskusta-asunnot ovat pitkään myynnissä, koska isojen neliöiden ja korkean neliöhinnan yhdistelmä on monen ulottumattomissa.
Osaltaan asuntojen hintoja ovat nostaneet liioitellut autopaikkanormit. Kävelyetäisyydelle keskustasta on vaadittu pahimmillaan yhtä autopaikkaa 80 m2 kohti. Tämän vaatimuksen ovat maksaneet asuntojen hinnoissa kaikki asukkaat, myös autottomat nuoret ja vanhukset. Korkea autopaikkavaatimus on lisäksi aiheuttanut kaupungin autoistumista, kuten 60-70-lukujen suunnitteluajattelussa toki tavoiteltiinkin. Nyt autoistamispolitiikasta on jäljellä kasa ongelmia, epäviihtyisät keskustat ja ajattelu, että autoilun kasvu on luonnonvoima, vaikka se syntyy merkittävältä osalta poliittisten päätösten seurauksena.
Onneksi ajattelu on muuttumassa. Muutos on vain tuskaisen hidasta. Tampereellakin vaaditaan edelleen kantakaupunkiin autopaikkaa 120-160 neliötä kohti ja asuntojen kokoa säännellään. Esimerkiksi Tammelassa täydennysrakentamisen suurin yksittäinen este ovat juuri autopaikat. Niille kun ei enää täydennettäessä ole tilaa maanpinnalla ja rakenteellinen paikka maksaa alkaen 30 000 euroa. Taloyhtiöille ei jää kannustinta, koska täydennysrakentamisen voitot valuvat parkkihalliin.
Tilanne pitäisi ratkaista nopeasti, muuten kasvukeskustemme kasvu tyrehtyy pienten asuntojen liialliseen kalleuteen. Tähän ei kansantaloudellamme yksinkertaisesti ole varaa. Tilanne on myös omiaan aiheuttamaan asunnottomuutta, syrjäytymistä, köyhyyttä ja alueiden eriytymistä, kun kaupunkeihin muuttaville ei ole tarjolla riittävästi järkihintaisia asuntoja. Toisena seurauksena on kansantaloudelle kalliiksi tuleva autoilun kasvu, kun työssäkäyntialue jatkaa hajautumistaan. On myös tärkeätä ymmärtää, että noin puolet Suomen talouksista on yhden ihmisen talouksia. Vaikka sanalla sinkku epäpolitisoidaankin yksinasuvien tarpeet, lähes jokainen on jossain elämänsä vaiheessa sinkku, joko nuorena, vanhana tai sitten koko elämänsä. Yksinasuvat ovat yliedustettuina köyhien joukossa osin juuri heidät unohtavan asuntopolitiikan takia.
Ehdotan kolmea toimenpidettä. Luovutaan autopaikkavaatimuksista täydennyskohteissa kokonaan. Tämä laskisi asuntojen hintoja. Siirrytään uudiskohteissa malliin, jossa autopaikat hankitaan markkinoilta. Tämäkin laskisi asuntojen hintoja. Luovutaan asuntojen keskikokotavoitteista ja annetaan markkinoiden toimia. Tämä lisäisi pienten asuntojen tarjontaa ja laskisi niiden hintoja. Hyvää näissä esityksissä on myös se, että ne helpottavat myös rakennusliikkeiden kustannuspaineita. Rakennusteollisuus saisi kaipaamansa piristysruiskeen.
Näiden toimenpiteiden lisäksi tarvitsemme tietysti edelleen myös edullisia vuokra- ja opiskelija-asuntoja sekä palveluasumista hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle. Näiden tuotannon säilyttäisin entisellään julkisoikeudellisten toimijoiden vastuulla ja kaupunkien erityisen tärkeänä palveluna.