Olen luvannut avata vaaliteemojani blogikirjoituksilla. Tämä on kolmas osa neljästä.
Kirjoitan tätä Damaskoksessa, jossa toimin parhaillaan YK:n yhteysupseeritoimiston varapäällikkönä. Tämä on jo neljäs komennukseni kansainvälisen rauhantyön parissa. Syyriassa sota on kaiken aikaa läsnä. Ihmisiä on miljoonittain pakolaisina kotimaassa tai naapurimaissa ja pommitukset ja taistelut ovat jatkuvia ympäri maata. Humanitaarinen tilanne pakolaisleireillä on paikoin kammottava, eikä sodalle näy loppua. Kokonainen sukupolvi tulee menettämään toivonsa. Heidän perintönsä on tuhoutunut, heidän sukulaisiaan ja ystäviään on kuollut ja heidän kaupunkejaan on pommitettu maan tasalle. He ovat kärsineet nälästä, taudeista ja kuolemasta. Heidän uskonsa tulevaisuuteen on mennyt. Lisäksi ISIS kylvää pelkoa maaseudulla. Ihmisoikeudet, kuten me ne ymmärrämme, ovat käyneet harvinaiseksi.
Olen toiminut nyt kohta neljä vuotta kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Aloitin kriisinhallintaurani Etelä-Libanonissa UNIFIL:in alaisessa suomalaisessa rauhanturvaajapataljoonassa joukkueenjohtajana. Toimimme Israelin miehittämällä alueella tehtävänämme valvoa alueella toimivien joukkojen tekemisiä ja raportoida havaitsemiamme tapahtumia. Mainitsen mieleenpainuvimman tehtävän, joka minulla oli. Tehtävänäni oli ottaa ensimmäinen kontakti alueellamme asuviin kuulusteluista tai vankilasta palanneisiin poliittisiin vankeihin. Monet heistä olivat kärsineet kidutusta ja nälkää pahamaineisessa Al Khiamin vankilassa. Usein tämä kontakti oli heille ainoa ulkopuolinen ja puolueeton, koska pelko esti monia puhumasta, ei tosin kaikkia. Kokemus oli melko kova kolmekymppiselle reservin luutnantille, jolla ei ollut minkäänlaista koulutusta kidutettujen kohtaamisesta.
Toinen missioni oli tarkkailijaoperaatio UNTSO, jossa palvelin ensin muutaman kuukauden Golanilla aseettomana tarkkailijana, kunnes sain siirron kansainväliseen esikuntaan Jerusalemiin. Siellä palvelin noin 10 kuukautta henkilöstöupseerina. Tänä aikana perehdyin islamiin ja juutalaisuuteen, erityisesti niiden poliittiseen ja nationalistiseen ulottuvuuteen. Jerusalem on yksi maailmanpolitiikan polttopisteistä, koska se on pyhä kaikille kolmelle Jahven kultista kehittyneelle monoteistiselle uskonnolle ja siksi historiallinen valtapoliittisten pyrkimysten ja uskonnollista intohimoa hyväksikäyttävän nationalismin kohde. Kiinnostava kaupunki sanoisin.
Kosovossa toimin 10 kuukautta prikaatitasoisen esikuntaleirin komendanttina ja vartiojoukkueen johtajana. Leiri oli suomalaisten ylläpitämä, mutta siellä asui tai työskenteli parhaimmillaan noin 10 kansallisuutta. Opettavaista oli huomata, että nuoret suomalaiset saavat varusmiehinä erittäin laadukasta koulutusta. Heillä on muutenkin hyvät valmiudet olla tasapuolisia, avoimia ja arvostaa kaikkia kansallisuuksia ja kulttuureita. Rasismia en nuorissa suomalaisissa rauhanturvaajissa juuri havainnut. Lisää rasismia emme todella maailmaan kaipaakaan. Suomessa, kuten kaikkialla maailmassa pitää toimia pontevasti rasismia ja muuta syrjintää vastaan.
Suomea on pidetty rauhanturvaamisen suurvaltana. Olimme mukana jo vuonna 1956 Suezilla ja siitä lähtien lähes kaikissa merkittävissä Euroopan ja Lähi-idän YK:n ja Naton sekä monessa Afrikan missiossa. Suomi ei vain valitettavasti ole enää rauhanturvaamisen suurvalta. Osaamista meillä on, mutta suurten joukkojen lähettäminen käy liian kalliiksi. Siksi suomalaisten tulee minusta kehittää osallistumistaan rauhantyöhön kaikilla tasoilla: sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa sekä poliittisessa rauhanvälittämisessä. Tällöin voimme nousta uudelleen kriisinhallinnan suurvallaksi.
Matkoillani olen oppinut, että rauha ja rauhantyö edellyttää erilaisuuden ymmärtämistä ja toisten kulttuurien tuntemista. Pysyvä rauha edellyttää aina ihmisoikeuksien tunnustamista ja kunnioittamista, niiden tulee olla lähtökohta myös kansainväliselle yhteistyölle. Esimerkiksi Syyrian sota sai alkunsa etnisten ryhmien valta-asetelman vinoutumasta, jota valtaapitävä ryhmä piti yllä väkivaltaa ja sortoa kaihtamatta. Nyt olemme tilanteessa, että sotaa ei saada loppumaan ennen kuin eri ryhmät hyväksyvät ajatuksen hallitsemisesta yhdessä. Tosiasia on, että yhden sortajan korvaaminen toisella sortajalla ei poista ongelmaa, kuten olemme Irakin virheistä oppineet. Samaa virhettä ei saa Syyriassa toistaa. Asioita pitää alkaa tehdä yhdessä. Tämä on myös YK:n julkilausuttu kanta Syyrian tilanteeseen.
Kuvassa valokuvataideteos Beirutin lentokentältä.
Meidän tulee olla yhteisvastuullisia. Niiden, joilla on vakaa yhteiskunta ja taloudellista hyvää, tulee minusta auttaa epävakaita maita pysyvään rauhaan ja auttaa köyhimpiä nousemaan köyhyydestä. Kirjoitin yhteisvastuusta aiemmin blogissani otsikolla Kehitysyhteistyöstä leikkaaminen on lyhytnäköistä. Tärkeätä on edistää hyvää hallintoa ja kestävää taloutta. Naisten ja tyttöjen koulutus on ehkä paras tie vähentää köyhyyttä, epätasa-arvoa ja ääriliikkeiden valtaa ja hillitä väestönkasvua.
Köyhyyden poistaminen on edennyt erittäin hyvin viime aikoina. Samoin monissa maissa hallinto on muuttunut avoimemmaksi ja naisten asema on parantunut. Työ ei kuitenkaan ole lähellekään valmis. Edelleen on paljon sotia, köyhyyttä, alistettuja ja väkivallasta kärsiviä naisia ja uskonnolla tai etnisellä taustalla perusteltua sortoa. Näistä tulee pyrkiä pontevasti eroon, ja siksi Suomen tulee nostaa kehitysyhteistyörahansa sovitulle 0,7% tasolle, kuten muut pohjoismaat ovat tehneet. Pallomme on yhteinen.