Näyttäisi siltä, että yksi hallituksen harvoista jotenkin onnistuneista projekteista, kilpailykykysopimus, tuttavallisemmin kiky olisi menossa läpi. Sopimus voi toki vielä kaatua metallin valtuustossa, mutta lähellä ollaan.
Sopimus on iso kädenojennus EK:n suuntaan ja saattaa auttaa perinteisiä vientialoja, tämän näyttää aika. Monet ovat kuitenkin kuvanneet syntynyttä sopimusta siihen tyyliin, että taas kerran vain työntekijät joustavat. 
Piirros: Pauli Hokkanen, Päivän Teos
Nyt on liike-elämän aika kantaa korttaan kekoon ja alkaa toden teolla painottamaan investointeja tulevaisuuteen osinkojen sijaan, kuten on pitkittyneessä taantumassa tehty, vaikka liikevaihdot ovat olleet laskevia. Vuoden 2008 osinkosumman romahdus 8,9 miljardista 5,6 miljardiin on vuoteen 2016 otettu suunnilleen kiinni ja kannattavuus alkaa olla hyvällä tasolla, mutta liikevaihdot putoavat. (Lähde: Nordnet)
Liikevaihtojen saaminen takaisin kestävälle nousu-uralle vaatii investointeja. Tämä ei enää nykyisin tarkoita vain tehtaita, kaivoksia ja tavaraa, vaan entistä enemmän investoinnit kannattaa tehdä palveluihin, tuotekehittelyyn ja myyntiin (ei niinkään markkinointiin). EK:n vientitiedot vuodelta 2015 kuvaavat tilannetta hyvin. Niiden mukaan esimerkiksi Suomen sellun, paperin ja paperituotteiden viennin arvo oli noin 9 miljardia, kun palveluviennin oli 23 miljardia.
Kun valtiovarainministeri Ahti Pekkala taannoin lausui usein toistetut sanansa:“Emmehän me voi elää pesemällä toistemme paitoja”, palvelut ymmärrettiin täysin toisin, kuin nykyään. Silloin hänen lausahduksensa oli totta, mutta nykyään palvelutuotanto on myös vientiteollisuutta ja merkittävä osa tavaraviennin oheistuotteista. Rautalankamallina voisi sanoa, että kun viedään sellua, viedään vain sellua, mutta kun viedään hissi tai muu tekninen laite, viedään myös huoltoa, päivityksiä, käyttökoulutusta ja muuta asiantuntijuutta vaativaa.
Myös valtion tulee tehdä osansa. Vaikka on olemassa riski, että kilpailukykysopimus siirtää verotusta kevyempiin veropohjiin ja lisää leikkauspainetta, valtion kannattaisi silti “kaikkia pitää sattua” -politiikastaan poiketen keskittyä kahteen asiaan. Pitää parantaa kotimaista kysyntää. Oikeastaan mikään halllituksen merkittävistä toimista ei ole suuntautunut tähän, vaan päinvastoin. Leikkaaminen kaikkein köyhimmiltä leikkaa lähes suoraan kotimaista kysyntää. Onkin vaikea nähdä hallituksen toimia muussa valossa, kuin varallisuuden uusjaon kautta. Tämä uusjako siirtää yhteistä varallisuutta omistavalle luokalle mekanismeilla, joita markkinat eivät synnyttäisi. Samalla kasvun ehkä paras alusta, pienet ja keskisuuret yritykset ovat vaivihkaa käytännössä unohtuneet hallituksen toimissa.
Toinen tärkeä asia, mitä valtion kannattaisi tehdä on panostaa koulutukseen ja tutkimukseen. Tätä ei kuitenkaan tehdä, vaan taas hallitus toimii päinvastoin. Leikkaaminen aloitetaan varhaiskasvatuksesta, viedään läpi koulujen, lukioiden ja ammattiopintojen ja viimeistellään korkeakouluissa. Kun kerran kaikkiin pitää sattua, satutetaan myös tulevaisuutta. Puhutaan tehostamisesta, mutta samalla yksipuolistetaan. Kieliopinnot ovat hyvä esimerkki. Puhutaan kieliopintojen tärkydestä, mutta käytännössä se tarkoittaa monokulttuurista englannin opiskelua. Monessa Euroopan yliopistossa taloudellinen tai teknillinen tutkinto saa seurakseen tutkintotason opinnot jostakin eurooppalaisesta kielestä, mutta meillä tehdään muutama opintopiste pakollista englantia ja virkamiesruotsi. Puheet panostamisesta kieliin ovat puhdasta pötyä. Samoin ovat pötyä innovaatiopuheet, jos samaan aikaan leikataan perustutkimuksen julkista rahoitusta. Innovaatioinnossa unohtuu, että keksinnöt perustuvat juurikin laadukkaalle ja avoimelle perustutkimukselle.
Todennäköisesti syntyvä kilpailukykysopimus on niin suuri sulka hallituksen hattuun ja merkittävä kädenojennus ammattiyhdistysliikkeeltä EK:lle, että olisiko liikaa vaadittu, että myös hallitus ja EK tekisivät osansa?
EDIT: Linkki Saksalais-Suomalaisen Kauppakamarin toimitusjohtajan Dagmar Ossenbrinkin kommentteihin. Ossenbrinkin mukaan Suomessa toimivilla saksalaisyrityksillä on huutava pula saksaa osaavista työntekijöistä. Hänen mukaansa englanniksi voi kyllä ostaa, mutta saksaa tarvitaan myymiseen. Sama pätee ranskaan.