Demareiden Erkki Tuomioja ehdotti, että opposition pitäisi astella seuraaviin vaaleihin yhteisellä ohjelmalla. Tuomiojalla on yksi vahva perustelukin, hänen mukaansa:
“Sipilän hallituksen muodostamisen jälkeen ovat opposition kolme suurinta puoluetta, SDP, vihreät ja vasemmistoliitto toimineet kaikissa suurissa ja useimmissa pienissä kysymyksissä hyvin yhtenäisesti samankaltaisten politiikan perusnäkemysten pohjalta.”
Ei tuohon ole juuri vastaansanomista. Oppositio on tosiaan ollut painotuseroista huolimatta varsin yhtenäinen Sipilän hallituksen kuripolitiikkaa vastaan, eikä mikään estä saman yhteistyön jatkumista seuraavien vaalien jälkeenkään, ovat kyseiset puolueet sitten hallituksessa tai eivät. Ruotsin kaltainen blokkipolitiikka siis tuntuisi äkkiseltään ihan hyvältä idealta.
Kaikesta nykyisestä ja tulevasta yhteistyöstä huolimatta yhteinen ohjelmatyö on silti huono idea. Luettelen tässä muutaman itselleni tärkeän syyn. Tärkein syy lienee se, että vihreille ei ainaisista kokkapuheista huolimatta sovi ajatus minkään puolueen puisto-osastona toimimisesta, kun selvä ja ääneen lausuttu tavoite on nousta suurten joukkoon kilvoittelemaan päämisteripuolueen asemasta. Silloin tuntuisi hölmöltä lähteä tekemään demarijohtoista ohjelmatyötä, kuten Tuomioja epäilemättä tarkoittaa. Vasemmistolle demarivetoinen ohjelmatyö toki tuntuisi ainakin Kalevan mukaan sopivan oikein hyvin.
Toinen tärkeä syy on demarien kyyninen energiapolitiikka, jossa varsinkin ammattiyhdistystaustaiset ministerit olivat viime hallituskaudella kaikissa käänteissä valmiit myymään vaikka oman mummonsa, kunhan saivat terästeollisuuden haluaman kuntien ja valtion omistamien energiayhtiöiden riskirahalla tehtävän ydinvoimalan Pyhäjoelle ja estettyä vihreiden ajamat leikkaukset ympäristölle haitallisista energiatuista. Fennovoimaa päätettäessä demareiden äijäsiipeä ei haitannut yhtään se, että Venäjän nykyhallinto sai samalla oivan kiristyskeinon Suomea vastaan käytettäväksi valtapolitiikkansa tukena. Tätä ei demareissa joko ymmärretä tai siitä ei välitetä.
Tästä päästään kolmanteen suureen ongelmaan ulkopolitiikkaan. Vihreiden ulkopoliittisesti suuntautuneet jäsenet tuskin tervehtivät mitenkään ilolla Tuomiojan, Rinteen tai heidän ulkopoliitisten hengenheimolaisten keskustan kekkoslaisten kiemurtelua Putinin talutusnuorassa. Antaa Tuomiojan itse puhua:
“On arvioitava kriittisesti myös lännen, niin Nato-maiden kuin Euroopan unioninkin toimia kylmän sodan päättymisen jälkeen. Se että voidaan osoittaa myös lännen tehneen tahattomia tai tahallisen provokatorisia virheitä ei tietenkään anna minkäänlaista oikeutusta ja hyväksyntää Venäjän voimapolitiikalle ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksille. Se ei myöskään poista tarvetta varautua ja vastata Venäjän – tai minkä tahansa muun tahon – informaatiosodankäyntiin.”
Edellinen on ote Tuomiojan sotatieteen tohtori Saara Jantusen mainiota ja asinantuntijapiireissä arvostettua Venäjän informaatiosotaa käsittelevää kirjaa ja Jantusen lausuntoja käsittelelvästä blogikirjoituksesta. Tuomioja tuomitsee kirjan lukematta sitä. Tuomioja on tulkintani mukaan sitä mieltä, että voidakseen tutkia ja käsitellä Venäjän informaatiosotaa, pitää käsitellä myös lännen vastaavaa. Tutkijalla on kuitenkin oltava oikeus rajaukseensa ja Jantusella rajaus on Venäjä, vaikka hän esimerkiksi Yhdysvallat kirjassaan mainitseekin. Blogitekstissään Tuomioja tulee tehneeksi juuri niin, kuin Jantunen kirjassaan kertoo aina tapahtuvan, kun käsittelee kriittisesti Venäjän toimia. Jostakin ilmestyy arvovaltainen mies, kertomaan, että Venäjää ei voi kritisoida kritisoimatta lännen toimia samalla. Tällöin keskustelu Venäjän tekemisistä muuttuu heti inttämiseksi siitä, kumpi on pahempi itä vai Länsi. Juuri tätä Venäjä informaatiosodallaan tavoitteleekin. Tuomiojan kannattaisi lukea Jantusen kirja ja muistaa vanha viisaus koirasta, johon kalikka kalahti.
Neljäs suuri syy on suhtautumisessa perustuloon. Vaikka demareissa on jo heräämässä alustavaa kykyä keskustella perustulosta, ovat he sidotut suhteessa ammattiyhdistyliikkeeseen. Heidän pelkonsa on, että perustulo rapauttaisi ammattiyhdistysliikkeen perustan. Itse en tähän usko, eivätkä usko kovin monet muutkaan vihreät. Sen sijaa vihreät uskovat perustuloon tulevaisuuden sosiaalisena innovaationa, joka ratkaisisi tehokkaasti muuttuvan työelämän pahimpia ongelmia, kuten osa-aikasten, freelancereiden, itsensä työllistäjien ja vajaatyökykyisten tilannetta.
Viides syy on se, että demarit eivät näytä itsekään erityisesti kannattavan Tuomiojan avausta. Puheenjohtaja Rinnekin välttelee Demokraatissa ja korostaa yhteistyön tärkeyttä. Vihreät lienee heille liian liberaali puolue perustuloineen, kaupunkikehitysvisioineen sekä moderneine sosiaali- ja elinkeinopoliittisine painotuksineen. On helpompi vastata olettetujen ydinkannattajien oletettuihin toiveisiin, kun ei ole sosiaaliliberaalia ja modernia sosialidemokratian parhaat puolet jo omiin ohjelmiinsa päivittänyttä puoluetta tekemässä ohjelmaansa.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.