Sunnimuslimien vaarallinen ääriliike ISIS on ollut paljon uutisissa viime aikoina. He ovat olleet aktiivisia sekä Irakissa että Syyriassa. Ovatpa suuruudenhulluudessaan julistaneet Irakiin islamilaisen kalifaatinkin. ISIS eroaa lähes kaikista aikaisemmista ääriliikkeistä siinä, että väkivalta on erityisen pidäkkeetöntä ja kohdistuu oikeastaan ihan kaikkiin. Erityisen makaaberi on libanonilaisten lehtitietojen mukainen ISIS:n tulkinta, joka sallii sekä raiskaukset että kehottaa perheitä luovuttamaan tyttöjä sotureiden seksiorjiksi, sillä se takaa heidän mukaansa tytöille paikan paratiisissa.
ISIS julistaa pyhää sotaa, jihadia, ja siksi heitä kutsutaan yleisesti jihadisteiksi. Sen ymmärtää, että eurooppalaisilla journalisteilla tai lehtien lukijoilla ei ole jihad-kirjallisuus hallussa, mutta tuntuu, että kirjat ovat jääneet lukematta myös ISIS:n ”oppineilta”. Militantin maallikon Osama Bin Ladenin ja hänen kaltaistensa esimerkiksi 9/11 iskut mahdollistaneet tulkinnat jihadista elävät ja voivat hyvin, vaikka rikkovat räikeästi lähes kaikkien tärkeimpien jihad-käsikirjojen sääntöjä.
Sanana arabian kielen sana jihad merkitsee kilvoittelua, vaivannäköä, pyrkimystä ja kamppailua. Koska edelliset kuuluvat usein sodankäyntiin, ainakin keskiajalla, voidaan sanaa käyttää myös sotimisen yhteydessä. Sanan uskonnollinen merkitys on suunnilleen sama kuin kristittyjen kamppailu syntiä vastaan. Merkitystä pyhänä sotana on kritisoitu, mutta se on silti kohtuullisen kuvaava, sillä jihadilla tarkoitetaan myös islamin puolesta taistelua tarkkojen uskonnollisten sääntöjen mukaan. Tässä viitekehyksessä jihad merkitsee siis suunnilleen samaa, kuin oikeutettu sota. Jihadia on myös saarnaaminen islamin levittämiseksi.
Terminä jihad juontaa juurensa 700- ja 800-luvuille jolloin uusi islamilainen valtio haki paikkaansa muiden valtioiden joukossa. He kävivät ajalle tyypillisiä valloitus- ja ryöstelysotia sekä kahakoita naapureidensa kanssa, kuten muutkin alueen valtiot ja mm. kristitty Bysantti. Kuten tiedämme, tuolloin rajat elivät ja sodilla oli taipumus muuttua asemasodiksi, jolloin tuli tarpeen käsittää jihad saavutettujen asemien puolustamisena. Koraanin syntyaikoina termi ei vielä ollut käytössä.
Jihadin säännöt ovat monimutkaiset ja paikoin ristiriitaiset, mutta yksinkertaistettuna selkeät. Sotaa voidaan käydä ei-islamilaisia naapurivaltioita vastaan, tällöin omalla esimerkillä tulee osoittaa islamin paremmuus. Erityisesti johtajien tulee olla esikuvallisia. Ja koska perimätiedolla on islamissa suuri merkitys, profeetta Muhammadin käymät sodat ovat esimerkkejä esikuvallisesta toiminnasta.
Jihadin yksi peruskivi on, että se pitää aina julistaa, ja julistusta tulee edeltää uhka islamia vastaan. Samoin sotatoimet eivät saa suuntautua muita kuin sotilaita vastaan. Tämä oli varsin hankala kysymys keskiajalla, kun ajan keskeinen piiritystekniikka edellytti heittokoneen käyttöä, ja sehän ei tietysti uhrejaan valinnut. Tässä voidaan ottaa vertailukohdaksi liittoutuneiden toisessa maailmansodassa suorittamat massapommitukset.
Merkittävä sääntö on myös se, että viholliselle tulee aina antaa mahdollisuus antautua ja alkaa maksamaan veronsa uudelle hallitsijalle. Tämä Euroopastakin tuttu periaate säästi monilta sodilta keskiajalla, kun usein vihollinen antautui ilman taistelua, kun sai sovittua kohtuulliset ehdot, joskus jopa edullisemmat, kuin aikaisemman valtiaan kanssa. Jihadin sääntöjä pohdiskeleva kirjallisuus on itseasiassa aloittanut sodan sääntöjen pohtimisen jo 700-luvulla, kun lännessä sama työ alkoi vasta 1500-luvulla.
Jihad-kirjallisuudessa on toki myös radikaalimpia tekstejä. Esimerkiksi radikaali espanjalainen Ibn Hamz (k.1064) kirjoitti, että jokainen mies on potentiaalinen islamin vihollinen, joten hänet saa tappaa, naisia ei keskiajalla mielletty sotilaiksi. Hänen tekstinsä syntyi islamilaisen Espanjan ollessa luhistumassa.
Toinen, nykyisin fundamentalistien suosima, jihad-teoreetikko Ibn Taymiyya (k. 1328) kirjoitti tekstejään maanpaossa Egyptissä mongolien ajettua hänet asuinseuduiltaan. Hän julisti pyhän sodan olevan oikeutettua myös toisia muslimeja vastaan, jos nämä antavat siihen aihetta. Vaikka Taymiyyankin teksteissä on selvät säännöt jihadille, hänen tekstiensä ajattelu mahdollistaa esimerkiksi shiiojen ja sunnien välisen vihanpidon, kunhan niistä poimitaan sopivat osat ja jätetään epäsopivat huomiotta.
Myös maltilliset oppineet käyvät keskustelua jihadista. Heidän puheensa vain ylittävät uutiskynnyksen varsin harvoin. Suuri enemmistö heistä korostaa jihadin puolustusluonnetta. Heidän mukaansa kansainväliset sopimukset takaavat ei-islamilaisen maailman ”rauhan alueeksi”, jota tulee kunnioittaa. Näin toimiikin valtaosa islamilaisesta maailmasta.
Käytännössä on aina ollut niin, että kaikki hallitsijat ja päälliköt eivät ole piitanneet oppineiden viisasteluista, jos heillä on ollut sota voitettavanaan. Reaalipolitiikka on ohittanut periaatteet. Tämä toimintamalli on ollut sama kaikissa kulttuureissa, jotka suinkin ovat sotaa käyneet. Radikaali islam ei siis eroa juurikaan eurooppalaisista edeltäjistään. He ovat vain vieneet retoriikan ja toimintatavat uudelle tasolle.
Oleellisia ongelmia on kolme. Ensinnäkin islamilaisessa maailmassa on paljon köyhyyttä ja oppimattomuutta, jolloin polttoainetta ääriliikkeille on riittämiin. Tämän ongelman ratkaisulla saisimme nopeasti tuloksia. Työ vain on valtava.
Toinen merkittävä ongelma on, että islamilla ei ole selkeää uskonnollista valtarakennetta, vaan sen auktoriteetteina toimivat vanhat tekstit, joita sitten tulkitaan ja valikoidaan poliittisten vaikuttimien mukaan.
Ja kolmanneksi jihad-käsikirjojen ohjeet ovat jääneet ajastaan jälkeen. Sodan moraalikoodi on muuttunut paljon sitten keskiajan, jolloin jihad-kirjallisuus oli edistyksellisintä sodankäynnin moraalia pohtivaa kirjallisuutta.
Länsimaat ovat myös vaikeassa raossa. Jos auttaa yhtä osapuolta, suututtaa toisen, mutta kuitenkaan ei oikein voisi vierestäkään katsoa, kun ihmiset tappavat toisiaan. Syyrian suhteen tämä on nähty lännen päättämättömyytenä. Pelko radikaalien ainesten noususta on osoittautunut todelliseksi.
Todellinen kärsijä nykytilanteessa on maltillinen muslimi. Heillä ei ole halua osallistua, mutta monesti heidät vedetään mukaan ääriainesten toimiin joko uhreina tai tekijöinä. Eurooppa kokonaisuutena on turvassa, Eurabia fantasioista huolimatta.
