Vihreissä tuntuu olevan aika ajoin kova pulina siitä, pitäisikö puolueen keskittyä kaupunkien lattea kittaavien kaupunkilaisvihreiden, jotka tuntevat enemmän Euroviisukappaleita kuin lintulajeja vai muun Suomen juurevan ympäristöväen asioihin. Sanotaan ympäristöasian unohtuneen liberaalien kaupunkilaisten milloin minkäkin asian vuoksi. Toisaalta sanotaan kannatuksen asuvan kaupungeissa.

Molemmat väitteet ovat sekä vääriä että oikeita. Kannatuksemme todella asuu suurissa kaupungeissa, mutta muualla on kova potentiaali kasvattaa sitä. Tämän osoitti esimerkiksi Mänttä-Vilppulan lähes 10 % kannatus viime kuntavaaleissa. Tosiasia on myös se, että muuttoliike maalta kaupunkiin on edelleen voimissaan. Emme silti voi unohtaa maaseutua. Tarvitsemme ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat laittaa itsensä likoon. Tarvitsemme matalan kynnyksen tupailtoja, niin maalla kuin kaupungeissakin. Ykkösketjumme tuleekin nyt  jalkautua tosissaan kaikkialle. Tämä kova työ on tehtävä, sillä kammottavan vaalituloksen jälkeen mainos- ja viestintäbudjettimme romahtavat. Tämä on oikeastaan hyvä, sillä nyt meidän pitää keskittyä määrän sijaan laatuun. ”Enemmän aikaa vähemmän roinaa”, sanoisi joku.

Ympäristökysymysten unohtuminen on ollut kritiikin yksi keihäänkärki. Osin totta, mutta vahvasti epäreilua. Ympäristöä on vihreiden toimesta kyllä pidetty esillä, mutta ydinvoiman ohella suuria tunteita herättäviä kysymyksiä ei ole ollut tai emme ole osanneet niistä tarpeeksi elämöidä. Esimerkiksi pohjoisen maankäyttökiistoissa olemme olleet Vuotosta lukuunottamatta luvattoman hiljaa. Uraanikaivokset ja Pallas olisivat paikkoja tehdä äänekkäämpää politiikkaa. Kompromisseilla teemme ehkä tulosta, mutta kovilla kannanotoilla kannatusta. Niin ne muutkin puolueet tekevät. Ja kun jotain kovasti vaatii, on sen arvo neuvotteluissa kovempi. Tässä olemme olleet luvattoman pehmeitä.

Olemme myös lähestulkoon unohtaneet maakuntatason politiikan, jossa voi vaikuttaa ympäristön tilaan yllättävän paljon. Meillä on toistaiseksi heikko edustus monien maakuntien liitoissa, ja ehkä siksi niihin ei ole panostettu. Maakuntahallituksessa saa asioita aikaiseksi, kunhan on keskusteleva ja pitää suutaan auki sekä asioitaan esillä. Tämä on oikeaa vaikuttamista, ei erityisen näkyvää mutta tehokasta. Maakunnalliset luottamushenkilöt tarvitsevat enemmän piirijärjestöjen ja kansanedustajien tukea, jotta voisimme vaikuttaa esimerkiksi maakuntakaavoitukseen painoarvoamme paremmin.

Vihreät ärhäköinä ympäristönsuojelussa

Tänään oli Pirkanmaan maakuntavaltuuston kokous ja Vihreät profiloituivat hyvin pyrkiessään edistämään ympäristönsuojelua. Teimme aloitteen Pärrinkosken luonnonsuojelualueen laajentamisesta. Kyseinen alue sijaitsee Pirkkalan, Tampereen ja Lempäälän rajojen nurkkauksessa, ja ainakin Toivion, Peltolammin ja Sääksjärven asukasyhdistykset lienevät tyytyväisiä aloitteeseemme.

Alue on ollut maankäyttökiistan kohteena logistiikkakeskuksen suunnitteluvaiheessa. Mutta nyt alue on keskuksen konseptin muututtua vapaana tällaisesta kiistelystä. Haluamme aloitteellamme varmistaa sekä luontoarvojen että virkistysmaastojen säilymisen myös jatkossa ja siksi laajentaa aluetta reilusti. Aloite sai hyvän vastaanoton ainakin virkamiehiltä, ja sikälikin aijankohtainen, että maakuntakaavoituksesta käydään keskustelua kesän ja syksyn aikana.

Turvekaavan kanssa ei sitten niin hyvin mennytkään. Yritys oli kuitenkin hyvä. Ryhmämme esitti parannuksia Pirkanmaan turvetuotantoa koskevaan 1. vaihemaakuntakaavaan. Esitimme tuotantoalueiden 9 ja 16 merkitsemistä turvetuotantoon soveltumattomiksi, sillä ne molemmat vaarantavat  merkittäviä luonto- ja sosiaalisia arvoja. Itse kaavaa emme enää yrittäneet kaataa, sillä se oli jo lähtökohtaisesti toivoton yritys.

Alue 9 lähellä on matala ja vielä toistaiseksi puhdas Kovesjärvi, joka tulee olemaan vaarassa muuttua sameaksi ja heikkokuntoiseksi, jos kaavan nyt mahdollistamat tuotantoalueet saavat ympäristöluvan. Toivottavasti Kovesjärven suojeluyhdistyksen valitusta kuunnellaan ympäristöministeriössä herkällä korvalla.

Alue 16 on hyvin lähellä  Kyrösjärven pitkää ja kapeaa Kovelahtea. Turvetuotannon valumat ja turvepöly tulevat aiheuttamaan siellä vaikeaa rehevöitymistä sekä vakavaa haittaa asutukselle.

Esitystämme ei kannattanut kukaan, vaan se hävisi selvin numeroin. Olisin toivonut tukea ainakin ympäristönsuojelulla elämöiviltä vasemmistolaisilta.

Maan tapa sai tyrmäyksen

Saimme me tänään selvän voitonkin, kun pitkään ajamamme poliittisten lehtien poisto Pirkanmaan liiton ilmoituslehtien joukosta aloitteemme mukaisesti viimein toteutui.  Tämä”maan tapa” poistettiin hyvässä yhteistyössä Kokoomuksen, Vasemmiston, Perussuomalaisten ja Kristillisdemokraatien kanssa. Kiitokset heille tasapuolisesti.

Oikein erikseen pitää ihmetellä Keskustan ja SDP:n tarvetta pitää kiinni saavutetuista eduistaan ja jatkaa tätä omituista ja kansan oikeustajun vastaista piilopuoluetukea. Onneksi viime kevään farssimainen päätös poistaa Kansan uutiset, mutta jättää Demari ja Suomenmaa vielä ilmoituslehdiksi, sai nyt oikaisun ja kaikki poliittiset lehdet poistettiin ilmoituslehtien joukosta.

Olen tänään päättänyt hakea Vihreiden puoluesihteeriksi. Vaalitappion jälkeen tarvitaan muutosta. Muutosta tai uutta Suomea on perään kuulutettu pitkin vaalikampanjaa milloin Perussuomalaisten milloin Vihreiden suulla. Muutos on silti ollut vain sana, mutta nyt on aika tehdä siitä teko.

Kannaltamme karmean vaalituloksen jälkeen on aivan aiheellisesti katseltu peileihin ja analysoitu. Puolueemme on näyttäytynyt ylimielisenä ja harmaana, kuten puheenjohtajaehdokas Ville Niinistö juuri arvioi. Siihen on saatava muutos. Sillä ei lopulta ole väliä, tekevätkö sen muutoksen entiset vai uudet puheenjohtaja ja puoluesihteeri, kunhan se tehdään. Muutoksen pitää lähteä sisältä ja siihen tarvitaan kaikkia jäseniämme, puolueen puheenjohtaja vain toimii tässä keulakuvana ja puoluesihteeri toimeenpanijana ja motivoijana.

Tässä hakemukseni:

Hakemus Vihreiden puoluesihteeriksi:

Hyvät ystävät!

Olemme juuri hävinneet vaalit. Suurin yksittäinen syy oli varmaankin puheenjohtajakandidaattimme Ville Niinistön mainitsema harmaus, mutta myös perussuomalaisten vastustamisen kautta kampanjoiminen oli selkeä virhe. Aikaisemmin olemme olleet liikkeellä positiivisella kampanjalla, jolloin meistä on pidetty, vaikka ei kannatettaisikaan. Kukapa nyt olisi oikeasti suuttunut kuntavaalien pullukkajulisteista. Nyt menimme mukaan juuri siihen, mitä ainakin minä vastustan; toiseuden pilkkaamiseen. Tein sitä itsekin, mutta olen oppinut virheestäni.

Ennen eurovaaleja harva uskoi kahteen paikkaan. Minä uskoin ja saimme ne. Kotimaakunnassani Pirkanmaalla eurovaalikannatuksemme oli 15,5%. Ohitimme Tampereella historiallisesti ja selkeästi SDP:n ja olimme Kokoomuksen jälkeen toiseksi suurin puolue. Nyt eduskuntavaaleissa edellämme oli peräti viisi puoluetta. Tämä kertoo selvistä ongelmista sekä viestinnässämme että itse viestissämme, sillä ainakin Pirkanmaalla itse kampanjointi oli varsin vireätä. Nämä olivat joko-tai -vaalit, joissa me tarjosimme epäselvää ehkää. Uskottavuutemme ei riittänyt tässä leikissä.

Nyt syiden etsintä sikseen, sillä kaikki me teemme joskus vääriä päätöksiä. Nyt on aika katsoa eteenpäin ja valita puolueellemme sellaiset puheenjohtaja ja puoluesihteeri, jotka vievät puolueemme takaisin nousu-uralle. Tulevatpa valituiksi nykyiset tai sitten jotkut muut ehdokkaista, on edessä paljon työtä.

Eurovaaleja edeltänyt ja niissä realisoitunut toivo pitää saada takaisin. Saamme sen takaisin katsomalla ensin peiliin, sitten kääntämällä katseemme Platonin luolasta ulospäin ja lopulta tekemällä asioita paremmin ja selkeämmin. Meidän pitää nostaa ympäristöasiat takaisin keskiöön, menemättä kuitenkaan liikaa pikkuasioihin. Meidän pitää olla selkeästi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asialla. Meidän pitää olla edelleen eurooppalaisia, mutta kyetä myös tunnistamaan EU:n ongelmakohtia. Ja kyllä, meidän pitää pystyä puhumaan myös maahanmuuton ongelmakohdista.

Puolueeseemme virtaa uusia jäseniä, joissa piilee uuden nousun ydin. Meillä on laadukas ohjelmatyö ja hyviä ohjelmia, mutta niitä pitää edelleen tiivistää helpommin omaksuttaviksi kokonaisuuksiksi. Meidän tulee suunnata viestimme myös ulospäin.

Haluaisin olla mukana auttamassa puolueemme uuteen nousuun. Tämän takia olen päättänyt hakea puoluesihteeriksi. Minulla on muutama ominaisuus, jotka tekevät minusta hyvän puoluesihteerin. Osaan johtaa ja osaan löytää henkilökunnasta heidän vahvuutensa ja motivoida heitä käyttämään niitä. Olen sosiaalinen ja siten verkostoidun helposti. Tunnen jo nyt ison osan puolueaktiiveistamme ja pääosan puoluetoimiston väestä. Tunnen myös politiikan kentän, sillä olen ollut sekä piirisihteerinä että piirijärjestön puheenjohtajana Pirkanmaalla. Nyt olen Pirkanmaan maakuntahallituksen jäsen ja lähdössä huomenna vaalitarkkailijaksi Albaniaan. Osaan kysyä kun en tiedä. En pelkää esiintymistä ja kestän tehtävään liittyvän julkisuuden ja epävarmuuden hyvin. Vihreiden asia on minulle erittäin tärkeä.

Toivon reilua ja kovaa kilpaa sekä puheenjohtajasta että puoluesihteeristä. Vastaan mielelläni kysymyksiin kerron lisää itsestäni kunhan 13.5. palaan Albaniasta.

Terveisin
Juhana Suoniemi
Tampere
050 5525769

Esittely:

Olen 41-vuotias tamperelainen hallintotieteen maisteri. En siis mikään poikanen enää. Olen syntynyt Tampereella, mutta olen asunut myös Pirkkalassa, Kiikassa (nykyään Sastamalaa), Kuorevedellä (nykyään Jämsää) ja Helsingissä.

Työkseni olen tehnyt varsin monenlaista. Nuorempana olin milloin urheiluvälinemyyjä, rakennustarvikemyyjä, tarjoilija, portsari, ravintolapäällikkö, rakennuksen apumies jne. Myöhemmin olen toiminut mm. turva-alan yrittäjänä ja Pirkanmaan vihreiden piirisihteerinä sekä kunnostanut ja myynyt kaksi 20-30-luvuilla valmistunutta omakotitaloa. Tasaisin väliajoin olen ollut myös rauhaa turvaamassa. Ensin joukkueenjohtajana Etelä-Libanonissa, sitten sotilastarkkailijana Israelissa ja viimeksi prikaatitason esikuntaleirin komendanttina Kosovossa. Jokaisesta missiosta on ollut arvosteluna kiitettävä. Olen ollut ns. oikeissa töissä ja voin sanoa tuntevani erilaisia työelämän arkitodellisuuksia varsin laajasti.

Vihreissä olen ollut mukana vuodesta 2007, kun minut valittiin piirisihteeriksi Pirkanmaalle. Sovimme kuntavaaleihin 2008 päättyvästä pätkätyöstä, joka kulminoitui jonkinlaiseen jytkyyn, kun kasvatimme kunnanvaltuutettujemme kokonaismäärää kahdellakymmenellä 31:stä 51:een, vaikka kuntaliitokset vähensivät pirkanmaalaisten valtuutettujen kokonaismäärää reilusti. Piirisihteerin paikalta siirryin piirijärjestön puheenjohtajaksi. Olen ollut ehdokkaana kaksissa vaaleissa: kuntavaaleissa 2008 ja eurovaaleissa 2009.

Luottamustoimia minulla on tällä hetkellä seuraavasti:

-Pirkanmaan maakuntahallituksen jäsen
-Tampereen varavaltuutettu
-Tampereen Teatterikesän hallituksen jäsen
-Pirkanmaan rauhanturvaajien hallituksen jäsen
-Tampereen Pyrinnön painonnostojaoston johtokunnan jäsen

Aikaisempia luottamustoimia:

-Pirkanmaan vihreän liiton hallituksen puheenjohtaja
-Erikoissairaanhoidon johtokunnan jäsen Tampere
-Yhdyskuntalautakunnan varajäsen

Harrastukseni ovat lähinnä liikunnallisia. Pelaan edelleen jalkapalloa, pyöritämme kaveriporukalla Tampere Cityä, joka on lupaavan alun jälkeen hiipunut alimmalle sarjaportaalle, ja harrastan olympiapainonnostoa kuntoilumielessä. Ikäisekseni olen edelleen varsin kelvollinen kärkipelaaja. Aikaisemmin laskin nopeuslaskua ammattilaisena, mutta sitten laji alkoi kuivua kokoon ja harrastus jäi. Olen pelannut myös jääkiekkoa Tapparan junioreissa ja useissa alasarjajoukkueissa. Valmennuspuolella olen kokeillut siipiäni Tampereen Koo-Veen SM-sarjaa pelaavan naissalibandyjoukkueen fysiikkavalmentajana kesällä 2009. Saavutimme hyviä tuloksia ja uskoakseni osasin olla motivoiva ja vaativa valmentaja.

Päivitys 4.5. 2011:

Ei mennyt ennustus ihan putkeen. Demarit yllättivät torjuntavoitolla, Perussuomalaisten jytky oli olettamaani suurempi, Vasemmisto menetti sittenkin toisen paikkansa ja Vihreiden toinen paikka jäi haaveeksi.

Myös läpimenijöissä oli hienoisia yllätyksiä. Vasemmiston naiset olivat ennakoidun tasaisia, mutta silti Kontulan nousu Sirnön ohi oli yllätys. Samoin Kokoomuksen Vikmanin hurja äänimäärä oli iso yllätys. Perussuomalaisten Mölsä oli listansa musta hevonen. Mies toki on pitkän linja toimija, mutta kuitenkin kotoisin pienestä kunnasta.

Vihreiden toinen paikka jäi lopulta melko kauas. Poliittisesti uskottavaa noin 50-vuotiasta naista eli Tampereen valtuuston puheenjohtajaa Irene Roivaista olisi listalle tarvittu, mutta sekään ei välttämättä olisi yksin riittänyt. Pohjois-pirkanmaalainen uskottava naisehdokas olisi myös ollut paikallaan tarjoamassa vastapainoa Keskustan Arto Pirttilahdelle. Näillä eväillä toinen paikka olisi ollut vaikeasta kansallisesta tilanteesta huolimatta erittäin lähellä.

*********

Ennustin 16. helmikuuta eduskuntavaalien tulosta Pirkanmaalla täten. Nyt vaalikampanjat ovat käynnissä ja on aika päivittää ennuste. Päivitän sitä vain muuttuneilta osin.

Vasemmisto on tehnyt ainakin Tampereella pirteää kampanjaa. Tämä saattaa pelastaa puolueelle toisen paikan. Varmaa se ei vielä ole, mutta arvelisin Vasemmiston säilyttävän toisen paikkansa.

Tämä vaikuttaa selvästi SDP:n tilanteeseen, joka on vaalityötä seurattuani edelleen tukala. Urpilainen on tosin onnistunut vaalitenteissä melko hyvin, joten tilanne on hyvin vaikea ennustaa. Edelleen pitäydyn ennusteessa, että tappio on kaksi paikkaa.

Kokoomus on saanut lokaa niskaansa ja kannatuskäyrä on laskussa. Pirkanmaalla heille ei ole uuden arvioni mukaan lisäpaikkaa luvassa. Heidän kampanjansa on tosin ollut näkyvä, joten saattavat silti yllättää.

Vihreiden kampanja on toistaiseksi ollut virkeä, joka vahvistaa aikaisempaa ennustustani yhdestä lisäpaikasta. Valtakunnallinen suosio saattaa tosin vaikuttaa, mutta silti pidän yhtä lisäpaikkaa erittäin todennäköisenä.

 Kuntaliitokset nousivat taas esiin torstain 31.3. neljän suuren vaalitentissä. Yksikään puoluejohtaja ei ollut pakkoliitosten kannalla. Selittelivät vain, että ei se koko ratkaise, eikä lääkäreitä ole yhtään helpompi saada houkuteltua, vaikka yhdistyttäisiinkin. Näin varmaan onkin, mutta jotain tarttis asialle tehdä, sillä Suomessa on luvattoman paljon kuntia, jotka eivät kertakaikkiaan tulee toimeen ilman mittavia tukia ja kompensaatiota. On kehitysalueiden tukea, on äkillisen rakennemuutoksen tukea jne. Kuntaliiton toiminnanjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma totesi viime keväänä kuntaliiton maakuntatilaisuudessa Tampereella, että monilla kunnilla on tase kunnossa, mutta jos kysyy, että miten pärjäisitte ilman valtion erityistukia, vastaus oli ei mitenkään.

En minäkään pakkoliitoksia periaattessa kannata, mutta voisiko edellyttää, että jokainen kunta tulee toimeen edes suunnilleen sillä samalla valtion osuudella per asukas, jolla etelän kaupungitkin? Ei voida oikeasti olettaa, että Suomen joka kolkassa olisi samanlainen palvelutaso, kuin Helsingissä tai Tampereella. Suomessa saa itse valita asuinpaikkansa. Tämä on hyvä, mutta ei pidä luulla, että valinnalla ei olisi seurauksia.

Syrjässä asuessa on omaa rauhaa ja erittäin edulliset asuinneliöt. Haittoina ovat  mm. pitkät välimatkat, heikompi palvelutaso ja vähän kulttuuririentoja ja huvituksia. Tällaisia asioita yksilö joutuu pohtimaan valitessaan asuinpaikkaansa. Ohi ovat ajat, jolloin asuttiin koko elämä samassa paikassa. Nykyään pitää voida valita. Mutta toistan vielä, että valintansa seuraukset tulee kyetä ymmärtämään ja kantamaan.

Kuntien määrä Suomessa vuonna 2011 on 336. Monessa kunnassa on vain jotakin satoja tai tuhansia asukkaita. Tämä on täysin järjetöntä, sillä kuntien hallinto ja muut julkisoikeudelliset tehtävät vaativat henkilöstöä, vaikka siihen ei tosiasiallisesti ole varaa. Tarkastelen esimerkkinä satunnaisesti valitsemaani keskisuomalaista Kivijärven kuntaa. Huomauttaa pitää, että Kivijärvi ei ole ollenkaan hankalimmassa asemassa Suomen kunnista, joten kivijärveläisten ei pidä tästä ollenkaan suivaantua.  Samoin seuraavat luvut ovat lähinnä arvioita, joten niiden tarkkuus on vain suunnilleen.

Kivijärvellä on noin 1400 asukasta. Väestöllinen huoltosuhde Kivijärvellä oli vuoden 2009 lopussa oli 82,2. Väestöllinen huoltosuhde tarkoittaa alle 15-vuotiaiden ja yli 65-vuotiaiden osuutta sataa työikäistä kohti. Tähän päälle tulevat vielä työttömät (8,1% 2010), varhais- ja sairaseläkeläiset ja muut jostakin syystä työelämän ulkopuolella olevat. Siten voidaan arvioida, että Kivijärvellä on työssäkävijöitä suunnilleen 550.

Tästä 550:stä työntekijästä julkisen sektorin työpaikoissa työskentee henkilöstöä seuraavsti: Kunnan palveluksessa on 51 henkilöä, Kivijärven osuus sairaanhoitopiirin terveydenhuoltohenkilöstöstä ja Kivijärven osuus Saarijärven seurakunnan työntekijöistä. Tarkkoja lukuja voi vain arvailla, mutta oikea määrä lienee 51+20-30. Käytän likiarvona varovaista lukua 70. Kun 550:stä vähentää tuon 70 saadaan melko hyväksi arvioksi 480. Nämä 480 työskentelevät, joko yksityisellä sektorilla tai muissa kuin kivijärveläisten maksamissa julkisen sektorin työpaikoissa. Nämä 480 maksavat 920 ihmisen elämän, hoitamisen, palvelut ja niin pois päin. Voidaan siis varmuudella sanoa, että heidän verotulonsa eivät riitä lähimainkaan kattamaan rahan tarvetta. Varsinkin, kun kunnan pitäisi samlla myös investoida, että myös tulevaisuudessa olisi edellytyksiä elää ja yrittää.

Väki ikääntyy vauhdilla eritoten syrjäseuduilla. Tästä seuraa, että tarve palveluille kasvaa eniten juuri siellä, missä niiden maksajat nopeiten vähenevät. Valitettavasti tämä yhtälö on lähes mahdoton ratkaista ilman suuria tulonsiirtoja. Kun palvelut vielä muuttuvat samaan aikaan kalliimmiksi, voidaan helposti todeta, että valtiota eli kaupunkien veronmaksajia tarvitaan apuun.

Tähän on tultu osin siksi, että mielestäni älyttömillä aluepoliittisilla ratkaisuilla on hidastettu rakennemuutosta. Sanonnan mukaan kertarytinä on parempi kuin ainainen kitinä.  Suomessa on valittu ainaisen kitinän tie. Maamme maaseutuväestön prosenttiosuus on edelleen huomattavan korkea. Lähteestä ja laskutavasta riippuen se on noin 40%. Kaupungistumisen odotetaan jatkuvan vielä vuosia, kun muualla Euroopassa se on lähes “valmis”.

Demografiset tosiseikat ja valittu ainaisen kitinän tie ovat osaltaan johtaneet siihen, että syrjäseudulla huoltosuhde on kääntynyt erityisen hankalaksi. Kun tähän lisää vielä sen, että nuoriso muuttaa pikkukunnista työn, huvin ja opiskelun perässä pois, jäljelle jää iso liuta aktiiviväestön ulkopuolella olevia ihmisiä, joita ei kukaan ole hoitamassa, eikä hoitoa olisi varaa omista verotuloista kustantaakaan. Juuri tämän takia puhutaan kuntaliitoksista ja Paras -hankkeesta ja muista sellaisista keinoista selviytyä.

Selviytyminen vaati luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tarvitaan tehokkaampaa hallintoa, paremmin organisoitua hoitotyötä ja niitä kuntaliitoksia, vaikka sitten pakolla, jos ei muu auta. Muutoin on pian edessä tilanne, että kaupunkiväestö kieltäytyy jakamasta “sosiaalitukea”maalaisserkuilleen. Ja sitten on sillä kuuluisalla Pihtiputaan mummolla tiukat paikat.

Valtiotieteen maisteri Jaakko Ojala ihmetteli Aamulehdessä 28.3., että “kukaan ei enää halua pitää kiinni käskystä: “Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan.”  Ja lisäksi hänen mukaansa “vielä on nuoria, jotka noudattavat sitä käskyä, ja niitä nuoria vainotaan.”  Sen jälkeen hän laajensi näkemystään kristittyjen vainoon, jota tekee “virallinen kirkko”.

En ole varma mitä Ojala vainolla tarkoittaa, mutta ilmeisesti sitä, että joitakin joidenkin äärilahkojen toimia kehdataan arvostella, sekä sitä, että näiltä lahkoilta uhataan ottaa näiden paheksuttujen toimien takia rahoitusta pois. Ojalan mielestä valtavirtaa edustavien pitäisi ilmeisesti tukea sekä aatteellisesti että taloudellisesti heitä oikeassa olevia “kunnon uskovia”. Minusta ei pidä. Heidän tulee maksaa omat harrastuksensa itse.

Haluaisin kysyä Ojalalta ottaako hän kaikki Mooseksen kirjojen käskyt  täytenä totena ja noudattaa jokaista niistä tinkimättä? Mahtaako Ojalalle maistua madekeitto, veriletut tai katkarapuleipä? ympärileikataanko hänen mahdolliset poikalapsensa 8 päivän iässä? Pitääkö hänestä avionrikkojat surmata? Miten on eläinten uhraamisen syntiuhreina laita? Entäpä Ojalan kanta orjuuteen? Naurettavia kysymyksiä, mutta kuka päättää mitä ikiaikaisista käskyistä tulee edelleen noudattaa tinkimättä ja mitä vain silloin, kun ilmiö sattuu itseä iljettämään tai pelottamaan? Jumalako vai Ojala itse?

Älkää jaakko-ojalat vaatiko muita suvaitsevaisuuden nimissä suvaitsemaan suvaitsemattomuuttanne. Sellainen on liikaa vaadittu ihmisltä, joilla on taipumusta empatiaan ja loogiseen ajatteluun. Eläkää itse kuten tahdotte, mutta jättäkää nyt jo viimein homot ja muut seksuaalivähemmistöt rauhaan vastenmieliseltä vihaltanne. Ei uskonnonvapaus tarkoita sitä, että voitte uskonne nimissä kaataa mitä hyvänsä muiden niskaan.

Suomeen on taas vaihteeksi vaadittu monikulttuurisuuden sijaan yhtenäiskultuurin palauttamista isänmaallisuuden ja perinteisen kansallisvaltion pelastamisen nimissä. Minä pidän tällaisia puheita paitsi epätoivoisina ja tietämättöminä niin myös vaarallisina.

Ajatus yhtenäiskulttuurin palauttamisesta on minusta lähinnä absurdi. Miten voi palata sellaiseen, jota ei koskaan ole ollut? Ainahan kulttuurivaihtoa on tunnetun maailman sisällä ollut. (Ja näitä tunettuja maailmoja on pallollamme toki ollut useita.) Interkulttuurisuus on minusta monikulttuurisuutta parempi termi kuvaamaan tätä laajaa ja monipuolista kulttuurivaihtoa.

Yhtenäiskulttuuri on aina ollut pelkkä abstrakti utopia, joka ei ole oikeasti toteutunut missään. Varmaan esimerkiksi Maon Kiina oli tätä lähellä ja toki Suomessakin on ollut piirteitä yhtenäiskulttuurista. Syynä lienevät syrjäinen sijaintimme ja harva asutus sekä alamaisasema suhteessa johonkin valtioon. Mutta todellisuudessa sekä kansan yhtenäisyys että perinteinen kansallisvaltio ovat melkoisia myyttejä.

Arvostamani historioitsija Eric Hobsbawm mukaan kansakunnat eivät ole kovinkaan vanhoja, vaan verrattain uusia. Hänen mukaansa kyse ei ole pitkistä traditioista eikä esimerkiksi alunperin yhtenäisestä kielestä. Nationalistiset aatteet alkoivat 1800-luvulla levitä kaikkialle maailmaan. Ensin ne levisivät Eurooppaan ja sittemmin myös Lähi-Itään ja Afrikkaan. Juuri missään tuo kansallisvaltio ei ole toiminut kovin hyvin, vaan on seurannut sotia, kapinoita, sortoa ja uskonnollisia vainoja. Tämä on johtunut siitä, että ei ole ollut mitään yhtenäistä kansaa tai kulttuuria. Ei Suomen kansaakaan niin kovin yhtenäisenä voinut vuonna 1918 pitää.

Pitää muistaa, että myös meidän yhteiskuntamme aatteelliset juuret ovat syvällä kreikkalais-juutalais-roomalais-arabialais-kristillisessä perinteessä eli Välimeren piirin interkulttuurisessa ja lähes ikiaikaisessa menneisyydessä. Kaikella on ollut vaikutuksensa kaikkeen. Demokratian idea tulee Kreikasta, arabit säilyttivät ja jatkoivat hellenististä tiedetraditiota, monoteistiset uskonnot kumpuavat juutalaisuudesta, oikeusjärjestelmä periytyy Roomasta jne. Ideat, ajatukset ja tarinat ovat siirtyneet kansalta toiselle kautta maailmansivun. Samalla ne ovat muuttaneet muotoaan, kehittyneet ja taantuneet. Leviämistä tapahtui kauppiaiden, valloittajien ja löytöretkeilijöiden mukana. Kulttuurien vuorovaikutusta Välimeren alueella on kuvannut hyvin Jaakko Hämeen-Anttila kirjassaan Mare Nostrum.

Nyt taas vaihteeksi pinnalla oleva nationalismi kummunnee todellisuudessa monikulttuurisuuden pelkoa enemmän maailman yleisestä monimutkaistumisesta ja siitä seuranneesta epävarmuudesta ja syrjäytymisestä tai sen kokemuksesta. Tämä nationalismi puolestaan johtaa hyvin helposti kaiken vieraan torjumiseen tai jopa suoranaiseen sortoon.

Uusnationalistien pitäisi huomata, että maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Aina muutos ei ole ollut parempaan, mutta historia on osoittanut, että pysähtyneet yhteiskunnat taantuvat ja jäävät toisten jalkoihin. Ennen ne ryöstettiin ja valloitettiin vahvemman naapurin toimesta, nykyään ne ryöstetään putipuhtaaksi kaupankäynnin ja sijoitustoiminnan keinoin. Vastaus tähän uhkaan ei ole kääntyminen sisäänpäin, vaan ulospäinsuuntautunut avoimuus. Avoimuuskehitystä vahvistetaan parhaiten pitämällä huolta heikoista ja auttamalla muutokseen liityvien epämiellyttävien ilmiöiden jalkoihin jääneitä jälleen jaloilleen. Tarvitaan yhteistyötä ja erilaisuuden sietämistä. Niin ne vaikeat ja pelottavatkin ilmiöt kohdataan ja voitetaan.

Ensin oli Homoilta. Nyt on “Anni-tyttö”. Kansa eroaa Evankelis-luterilaisesta kirkosta vaatien sen liberalisointia. Vastahyökkäys vaatii suvaitsemaan suvaitsemattomuutta eli sitä mitä kutsutaan “raamatun mukaan elämiseksi” tai vaikkapa “eläväksi uskoksi”. Miksi näin? No siksi, että kirkko on pitänyt vuosia yllä illuusiota nimeltä “kansan kirkko”. Kansa on samalla muuttunut koko ajan maallisemmaksi ja kirkkoon kuulutaan yhä useammin perhejuhlien, kuten häiden ja hautajaisten takia. Suvun painostuksellakin on yhä valitettava merkityksensä.

En usko, että eroaminen johtuu niinkään homokohuista. Ne ovat vain katalyytti sille, että kirkkoa ei enää tunneta omaksi. Enää ei yksinkertaisesti uskota kirkon sanomaan. Tai tietysti monet tuntevat ja uskovat, mutta jäsenistössä on iso liuta porukkaa, jolle uskonnollinen sisältö on melko merkityksetöntä ja kirkkoon kuulutaan perinteen takia tai tottumuksesta. Tällaista kehitystä on tutkittukin ja arviona on uskonnon hidas sukupuutto.

Uhkaapa uskontoa sukupuutto tai ei, eroaapa kirkosta yhä enemmän väkeä tai ei, on ristiriita maallistuneen ja uskonnollisen kirkon jäsenistön välillä kärjistynyt. Siksi ehdotankin, että kirkko ei suinkaan edes yrittäisi miellyttää kaikkia ja samaan aikaan pitää kiinni perinteisestä uskonnon käsityksestä sekä liberalisoitua. Sellainen johtaa helposti entistä vaikeimpin ristiriitoihin, joiden rinnalla sukunimilaki, naispappeus, Marja-Sisko Aalto ja homoliitot ovat pientä. Ja ne kaikki ovat kuitenkin olleet kiistoja, joiden varjolla on syrjitty, peloteltu helvetillä ja vaadittu kellojen kääntämistä nykyaikaan.

Siksi kirkon ei pidä yrittää väkisin liberalisoitua. Sen eri ajatussuuntien tulee pitää kiinni siitä, mitä he kukin oikeaksi katsovat. Jos näkemykset eivät sovi yhteen toistensa tai nykymaailman kanssa, kirkko hajoaa osiin tai väki lähtee ja kirkko näivettyy, kuten niin monille uskonnoille ja lahkoille on vuosien saatossa käynyt. Tämä on minusta hyväksyttävä. Minusta nykyinen kaikkea kaikille on silkkaa hölmöläisten hommaa.

Suomessa tehtiin viime kesänä periaatepäätös myöntää lupa kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Nyt asiaa on vaadittu uudelleen harkittavaksi mm. Vasemmiston Paavo Arhinmäen suulla. Spekuloinpa hieman asialla.

Ensinnäkin Vihreät ja Kokoomus ovat olleet ainoat johdonmukaiset puolueet ydinvoima-asiassa. Vihreät on aina ja jokaisen kansanedustajansa voimin äänestänyt ydinvoimaa vastaan sekä vastustanut ydinvoimaa kahdessa hallituksessa. Toisesta lähdettiin ydinvoimapäätöksen jälkeen ja toisesta ei. Kokoomus puolestaan on johdonmukaisesti ajanut lisäydinvoimaa, kuten EK ja varmaan suurin osa heidän äänestäjistään toivoo heidän tekevänkin.

Kepu käänsi asiassa takkinsa. Perinteinen ydinvoiman vastustus olikin tsoukki ja pääosa kepulaisista päätyi äänestämään kahden uuden voimalan puolesta. Motiivina oli ilmeisesti valtava halu saada pohjoiseen ikioma “kepuvoimala”. Pääosalle kepulaisista olisi epäilemättä riittänyt yksi uusi voimala, kunhan se rakennetaan aluepoliittisesti oikeaan paikkaan. Mutta Kokoomuksen ja Kepun ydinvoimamyönteisten vaatimus äänestää ensin Teollisuuden voiman ja toisena Fennovoiman hakemuksesta johti kahden luvan myöntämiseen. Kuultuani äänestysjärjestyksen, tiesin heti kahden uuden voimalan saavan luvan. Väitän, että jos järjestys olisi ollut toisin päin olisi tuloksena ollut vain yksi uusi ydinvoimala.

SDP, RKP ja KD hajosivat äänestyksissä suunnilleen kahtia. Heidän linjauksistaan tässä asiassa ei siis ota selvää, erikoista toimintaa mielestäni. Ennen äänestystä Jutta Urpilainen linjasi, että SDP kannattaa yhtä uutta ydinvoimalaa. Tämän mukaan hän itse äänesti, mutta samaa ei voi sanoa hänen puolueestaan. Perussuomalaiset äänestivät jokainen ryhdikkäästi lisäydinvoimaa vastaan, kuten yleensä kaikkia hallituksen esityksiä. (Huono hallitus. Nykymeno saa riittää.)

Näin siis oli Fukushimaan asti. Nyt Kokoomuskin jo ämpyilee, kun ei näin vaalien alla oikein uskalla äänekkäästi kannattaakaan. Urpilainen ja Kiviniemi höpöttelevät tällaisia ympäripyöreitä, kun eivät halua suututtaa ketään mahdollisista äänestäjistään. AY-liikehän on perinteisesti ajanut lisäydinvoimaa, joten SDP on oikeasti hankalassa raossa tässäkin asiassa. Kiviniemi on selvästikin itse päätynyt kannattamaan lisäydinvoimaa, mutta pelkää varsinkin naisäänestäjiensä reaktioita, eikä oikein suoraan sano kantaansa.

Naurettavin kaikista on persujen temppu. Kaikki äänestivät eduskunnassa vastaan, mutta nyt kun Brysselin paksukainen puhuu Putkosen suulla ydinvoiman puolesta, ollaankin yllättäen joukolla sitä kannattamassa. Aika nopeasti ne vanhojen puolueiden tavat tarttuvat - takinkääntöä myöten.

Ydinvoimaäänestyksen tuloksia voit katsoa täältä.