Kolumni Rauhanturvaaja -lehdessä

Lauantai 18.2.2012 klo 13:01 - Juhana

Kirjoitus julkaistiin 17.2. Rauhanturvaaja 1/2012 -lehdessä. Kirjoitin teksin marraskuussa 2011.

Suomen laki ei enää tunne rauhanturvaamista. Vuoden 2006 kriisinhallintalain mukaan suomalaisia sotilaita ei saa lähettää sotaan. Sotilaita voimme lähettää kriisinhallintaan tai puhtaasti katastrofiapuun. Saman lain mukana meni sana rauhanturvaaminen. Toki rauhanturvaaja on puheissa yhä rauhanturvaaja, vaikka juridisesti he toimivatkin kriisinhallintajoukossa.

Perinteinen rauhanturvaaminen istuu huonosti nykyiseen maailman menoon. Sillä on ollut aina ongelmansa, kuten Srebrenica ja 80-luvun Libanon osoittivat. Pahimmillaan rauhanturvaajat seurasivat avuttomina vieressä, kun joku fundamentalistijoukkio suoritti kansanmurhaa. Silti puskurivyöhykkeiden luominen ja tilanteen tarkkailu ovat usein olleet toimivia keinoja välttää tilanteiden uudelleen eskaloitumista, jos osapuolilla on valmiiksi ollut halua rauhaan. Esimerkiksi Golanilla on ollut suhteellisen rauhallista lähes koko UNDOF:in olemassa olon ajan.

Nykyään on toisin. Läheskään aina ei ole mitään selviä armeijoita tai edes selkeitä ryhmittymiä. Libanonissa sentään tunsimme pelikentän pelaajat. Tiesimme ainakin suunnilleen kuka oli SLA:n jäsen ja kuka kuului Hezbollahiin. Meillä oli tarvittaessa neuvottelukumppani. Nykyään kapinalliset tai muut syystä tai toisesta aseellista toimintaa harjoittavat eivät välttämättä kuulu mihinkään selkeään ryhmään. Esimerkiksi entisen tarkkailijatoverini Jarno Limnéllin mukaan Al-Qaida on ennemmin brändi, kuin todellinen järjestö. Sen nimissä toimitaan ympäri maailmaa, eikä näillä toimijoilla aina ole ollut mitään konkreettista yhteyttä Osama Bin Ladeniin tai muihin johtohenkilöihin tai edes muihin soluihin. Tämä tekee yhtälöstä erittäin vaikean. Koskaan ei voida varmaksi tietää kuka on kapinallinen ja kuka ihan tavallinen ohikulkija. Lisäksi kapinallisilla on käytettävissään loputtomasti aikaa, ja he tietävät sen aina. Tällaisessa tilanteessa neuvotteluasema on varsin haastava.

Suomessa on arvostettu rauhanturvaajia. Tätä arvostusta ei saa romuttaa. Ei edes nyt, kun toimintaympäristö on monimutkaistunut. Tässä ei auta haikailu vain YK-operaatioihin osallistumisesta. Meidän täytyy toimia rohkeasti EU:n kriisinhallinnan ytimessä. Puheet kriisinhallinasta säästämisestä Kreikan lainojen takia tai jotta välttyisimme varuskuntien lakkauttamiselta on syytä kuitata pelkkänä populismina ja jatkaa Suomen korkean kriisinhallinta-ammattitaidon viemistä maailmalle. Se on hyvää markkinointia ja parasta maanpuolustustyötä. Varuskuntia joudumme lakkauttamaan osin jo siksikin, että ikäluokat ovat pienentyneet. Samasta syystä reservin koko tulee väistämättä pienenemään. Ikävää, että supistukset tulevat koskemaan kovimmin muutoinkin jo heikoilla olevia alueita, mutta meidän on ymmärrettävä, että puolustuspolitiikkaa ei voi tehdä aluetukipolitiikan jatkeena.

Kansainvälisen kriisinhallinnan tulee jatkossakin olla ulko- ja puolustuspolitiikkamme ytimessä. Minusta meidän kannattaa kääntää katseemme myös Afrikkaan. Siellä apua ja osaamistamme todella kaivataan. Meillä on jo kokemusta Afrikan vaikeista oloista. Samoin meillä on hyvin maanosan tuntevia poliitikkoja, kuten Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Tällaiselle pohjalle on hyvä rakentaa kriisinhallintatyötä tulevaisuudessakin. Sillä ei niin hirveästi ole väliä, onko se siviili- vai sotilaallista kriisinhallintaa, tiedämme olevamme hyviä molemmissa.