Olin ajatellut, että en ennen vaaleja juuri kritisoisi muiden puolueiden toimia, vaan pitäytyisin omissamme. Kuitenkin keskustan puheenjohtajan ja todennäköisen tulevan pääministerin Juha Sipilän Kalevassa tekemä linjaus, että hän on yhdessä Väyrysen kanssa Paasikiven linjoilla, on suorastaan pelottavan ymmärtämätön Suomen ja koko Euroopan nopeasti muuttuneesta tilanteesta. Sipilä vaalii illuusiota, että Suomella olisi jotakin erityisosaamista Venäjän suhteen. Neuvostoliiton suhteen erityisosaamista oli ja Venäjänkin vielä 90-luvun alussa, mutta ei ole enää. Nykyisin erityisosaaminen on Baltiassa, ja siellä ollaan huolissaan.
Georgian sodan (2008) aikana turvallisuuspolitiikkaa seuraaville kävi selväksi, että Venäjä on valmis koviinkin ratkaisuihin korjatakseen Venäjällä koetut Neuvostoliiton hajoamiseen liittyneet vääryydet. Keväällä 2014 tapahtunut Krimin operaatio ja sitä seuranneet Itä-Ukrainan tapahtumat ovat nostaneet Venäjän agression aivan uudelle tasolle. Baltiassa ollaan peloissaan Venäjän imperialismin edessä. Baltialla on pelkoonsa hyvät perusteet, sillä Neuvostoliiton hajoamisen voidaan katsoa alkaneen juuri Baltiasta.
Samaan aikaan, kun Baltiassa ollaan peloissaan, Suomessa kritisoitiin liittymistä lännen pakotteisiin, koska kauppasuhteemme ja taloutemme olivat kuulemma vaarassa. Erityisen voimakkasta kritiikkiä on esittänyt Paavo Väyrynen. Ainakin minä olen taipuvainen ajattelemaan, että kauppasuhteet muuhun Eurooppaan ovat nykyisin paljon tärkeämmät, ja siksikin pakotteisiin piti liittyä, ja niissä pitää pysyä. Tästä huolimatta myös ulkoministeri Erkki Tuomioja oli heti ensimmäisenä esittämässä pakotteista luopumista, kun toivoa tulitauosta oli näkyvissä. Olisikohan ollut viisasta odottaa hieman?
Viron presidentti Lennart Meri ennusti vuonna 1994 Hampurissa pitämässään klassikkopuheessaan Venäjän imperialismin paluuta ja arveli lännen suhtautuvan siihen lepytellen. Kun Meren ajatukseen yhdistää Matti Wuoren 1990-luvun alussa esittämän vertauksen Suomesta Platonin luolana, jossa istutaan selkä oviaukkoon päin ja katsellaan varjokuvia maailmasta, ollaan aika hyvin ulkopolitiikkamme ytimessä. Suomi elää siinä illuusiossa, että meillä on Venäjän kanssa jotenkin erityiset suhteet ja erityistä osaamista Venäjän suhteen. Ne ajat valitettavasti menivät Neuvostoliiton myötä, ja nyt olemme samanlainen naapuri, kuin muutkin Venäjään rajautuvat EU:n jäsenet. Tosin me emme ole Naton jäseniä.
Venäjällä on kautta historian ratkaistu sisäisiä ongelmia laajentumalla. Baltiassa on tästä historiallista kokemusta. Vai uskooko joku tosissaan, että Baltian maat liittyivät vuonna 1940 ja uudestaan vuonna 1944 Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti? Neuvostoliito vain käytti propagandassaan samaa käänteispropagandan keinoa, mitä äärioikeisto käyttää väittäessään olevansa kansan asialla, jolla muut eivät ole. Neuvostoliitto syytti länttä imperialismista, vaikka itse oli selkeästi imperialistinen valtio. Eihän länsikään tietysti mikään pulmunen ole ollut, mutta peilattuna Neuvostoliiton omaan toimintaan Neuvostoliiton väite lännen imperialismista oli julkeudessaan vertaansa vailla. Nyt Venäjällä kuuluu samoja äänenpainoja. Länsi ja erityisesti Nato ovat siellä syyllisiä Ukrainan konfliktiin.
Suomessa ei olla haluttu myöntää tilannetta. Meillä lepytellään ja pidetään päätä pensaassa. Vakavasti otettavat poliitikot pitävät Venäjän uhkaa pienenä. Lähinnä vain turvallisuuspolitiikan tutkijat tuntuvat suhtautuvan vakavasti. Täytyy olla todella syvällä Platonin luolassa, jos ei näe, että Venäjällä on mahdollista ajautuminen irrationalistiseen ulkopolitiikkaan. Maa voi hyvin ajautua nykyistäkin agressiivisemman laajentumisen tielle.
Lepyttely, englanniksi appeasement on ollut yleinen läntinen tapa suhtautua Euroopassa nouseviin vahvoihin johtajiin ja heidän laajenemispyrkimyksiinsä. Chamberlain viivytteli Hitlerin kanssa ja Yhdysvallat pysytteli erossa sodasta, kunnes Japani hyökkäsi Pearl Harboriin. Nyt on Euroopassa myönnetty, että Venäjä on uhka, ja tästä on seurannut paitsi talouspakotteita, myös lepyttelyä. Lennart Meren mukaan tällaisella lähestymistavalla tulee tahtomattaan kumppaniksi Venäjän imperialistisille voimille, jotka uskovat ratkaisevansa maansa valtavat ongelmat laajentumalla ulospäin ja uhkaamalla naapureitaan.
Tosiasioiden tunnustamisen sanotaan olevan viisauden alku. Tunnustetaan ne, ollaan tukevasti läntisessä rintamassa ja vaaditaan pontevasti Venäjän laajentumis- ja uhkailupolitiikan lopettamista. Venäjä ei vain voi ottaa osia toisesta valtiosta. Venäjä ei voi myöskään uhkailla naapureitaan, kuten se nyt on tehnyt. Sellaista emme voi hyväksyä.
Väyrysen linja jatkaa Janajevin vallankaappauslinjan suosimista, ja mikäli keskusta johtaa vaalien jälkeen ulkopolitiikkaa, ollaan Väyrysen linjan armoilla ja hänen tarkoitusperiensä toteuttajia. Kaikki laitetaan Väyrysen vallantäyteyden vetovankkureiksi..